lauantai 30. toukokuuta 2015

Suhdeluku - voi taivas!

Kuuntelin tänään aamulla siivoillessani "toisella korvalla" alueuutiskoostetta telkkarista. Taisi olla Pohjanmaan osuudessa, kun höristin korviani. Uutisessa oli kyse tästä yhdestä merkittävästä säästötoimesta eli varhaiskasvatuksen lapsiryhmien henkilöstömitoituksesta. Kahdeksan lasta/aikuinen ja kuntien/valtion talous pelastuu! Säästöä tulee niin, että ropisee. eikä kaikilla tai tarvinneeko kellään olla edes alan koulutusta. Mitäs sitä, kyllähän ne suurperheiden äidit on ennenkin pärjänneet ihan vaan maalaisjärjellä. Suunnilleen tämä oli haastatellun kuntapäättäjän viesti. Todella upeeta! Mutta haluaisinpa nähdä sen suurperheen äidin, jolla on ne kahdeksan lasta samaan aikaan  iältään 3-4 vuotta. Tai oikeastaan niitä pitäisi ola vertailun vuoksi kuusitoista, sillä suhdelukuhan toteutuu vain muutaman tunnin ajan keskipäivällä, jos silloinkaan. Työaika on 38 h 15 min päivässä. Tuohon aikaan sisältyy, kuten tiedetään lasten varhaiskasvatusta lähityöskentelynä ryhmässä, koulutusta, toiminnan suunnittelua, lasten havainnointia ja sen kirjaamista, yhteistyötä eri sidosryhmien kanssa (keltot, sosiaalityötekijät...), opiskelijoiden ohjaamista, vanhempien tapaamisia (varhaiskasvatussuunnitelma on TEHTÄVÄ jokaiselle lapselle, eikä se synny vartissa), erilaisia kokouksia ja palavereja - tuskin mikään päiväkoti toimii ilman yhteistä suunnittelua, toiminnan arvioimista, kehittämistä jne.). Lisäksi tulevat vielä erilaiset perhetapahtumat, -illat ja juhlat jne. Ai niin ja sijaisia ei saa ottaa lyhyisiin poissaoloihin eikä vuosilomiin ollenkaan.
Niin ja 38.15 jakautuu päivittäisenä työaikana keskimäärin 7h 39 min. Päiväkoti avaa ovensa klo 6. Tai ei päiväkoti mitään avaa, vaan se ensimmäinen työntekijä. Viimeinen laittaa ovet säppiin n. klo 18. Tälle ajalle, kun jakaa työtunnit, ei kovin monta tuntia yhteistä aikaa jää. Ruokailun hoidamme työaikana lasten seurassa, mutta lakisääteiseen kahvitaukoon on jokaisella oikeus (tosin ei läheskään joka päivä mahdollisuutta sitä käyttää, lapsia kun ei voi jättää yksin).
Kaksikymmentä neljä (ja pari ylipaikalla tai tilapäishoidossa) 3-4 vuotiasta klo 7-16 hoidossa yhtäaikaa, kolme työntekijää paikalla n. klo 10.20-13.40. Muuna aikana kaksi.  Uskaltaisitko viedä lapsesi hoitoon? Minä en!
Ja samalla voi siten sanoa hyvästit vanhempien varhaiskasvatusuunnitelmaan kirjatuille toiveille. Laumana mennään! Ja toivotaan hartaasti, ettei kukaan aikuinen sairastu ja jää tulematta töihin. Vaikka päiväkodissa olisi useampi ryhmä, tätä niukkuutta jaettaessa tulee eittämättä mieleen se Hölmöläistarina peiton jatkamisesta.
Olen raivoissani!

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Lapsen lomaoikeus

Meidän aikuisten työputken katkaisee kohtuullisen pitkä kesäloma, jolloin voimme nauttia vapaa-ajastamme kukin toivomallaan tavalla. Taas on se aika vuodesta, jolloin perheille jaellaan lomakkeita kesäloman ilmoittamiseksi. Kesällähän toiminta päiväkodeissa pyritään supistamaan ja tiivistämään ns. "päivystysajaksi", koska henkilökunta  ja perheistäkin suurin osa lomailevat, joten myös lapsia on vähemmän hoidossa.
Kaikilla lapsilla ei tosin käy niin onnellisesti, että kesäloma olisi muuta kuin siirtymistä toiseen ryhmään tai vieraaseen päiväkotiin.
Selailin jo ilmoitettuja lomia. Muutaman kohdalla ei lomaa näytä tänä vuonna olevan muilla kuin vanhemmillaan. Joka toinen viikko kun on "äitiviikko" ja joka toinen "isäviikko" ja sattuu niin, että äidin kolmen viikon lomasta ensimmäinen ja kolmas ovatkin isäviikkoja ja vain keskimmäinen lomaviikko. Isällä loma on vasta elo-syyskuussa, jolloin tämä nykyinen eskari on ekaluokkalainen, siis koulussa, ei lomalla. Äitikin on siirtänyt neljännen lomaviikkonsa koulun aloituksen yhteyteen.
Miten tämä koko kauden päiväkodissa ollut lapsi jaksaa aloittaa kouluvuotensa, kun takana on pitkä talvi ilman lomia (edellinen taisi olla syyskaudella)? Joka arkiaamu seitsemäksi päiväkotiin ja puoli viiden - viiden maissa pois. Kun otamme vanhempien kanssa tämän keskutelun aiheeksi ja kehotamme miettimään mahdollisia vaihtoehtoja lapsen loman järjestymiseksi, saattaa vastaus ollakin se, että juuri näin vanhemmille järjestyy "lapsivapaata" lomaa. Siis tietoinen valinta! Uhhuh!

En muutenkaan pidä pienen lapsen kannalta järkevänä tätä kahden kodin systeemiä, jossa asutaan viikko osoitteesa A ja toinen osoitteessa B. Monesti lapsella on vielä kummassakin kodissa eri lelut, eri vaatteet jne. puhumattakaan eri tavoista tai säännöistä. Yritetään siinä siten sukkuloida perheiden kanssa, kun äidin mielestä pitää toimia näin ja isän kanssa toisinpäin! Vanhempien välit ovat joskus myös niin poikki, ettei yhteistä keskustelua saada järjestettyä tai vanhempi ilmoittaa, ettei tosiaankaan kiinnosta, mitä toinen sanoo, tekee tms. ja ainakin hän tekee kaiken väärin. Ja lapset maksavat joustamalla lähes loputtomiin tai oireilemalla ja stressaantumalla.

Vielä ei ole vastaan tullut kahden kodin lapsen perhettä, jossa asia olisi ajateltu puhtaasti lapsen parasta silmällä pitäen. Perusteluina kahden kodin asumiselle on yleensä joko vanhemman oma tarve saada olla lapsensa kanssa enemmän ja pystyä siten vaikuttamaan hänen elämäänsä tai pyrkimys jakaa kasvatusvastuu tasan jakamalla aikakin tasan. Sinänsä hyvät periaatteet, jos pystyttäisiin asioista myös sopimaan yhdessä. Usein kuvassa on myös uusia kumppaneita, jolloin entisestä liitosta syntyneet lapset eivät oikein  kuulu kenenkään vastuualueeseen ja päiväkodissa mahdollisesti syntyneet ongelmat kehotetaan ratkaisemaan aina sen toisen vanhemman kanssa "kun ei meillä mitään hankaluuksia ole silloin kun lapsi on  meillä"! Kyllä ne täytyy johtua sieltä toisesta kodista jne.

Vähän myöhäistä on huomata esikoululaisen vanhempana, ettei tuo vanhemmuus niin mukavaa olekaan. Ja  mitenkähän siitä pääsisi mahdollisimman vähällä?
Mutta kesälomia odotellessa. Yritetään tehdä mahdollisimman kiva kesä niillekin, joille ei kertakaikkiaan saada lomaa järjestymään.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hyvää Joulua!

Joulupuu on rakennettu,
joulu on jo ovella....

Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti. 
Ympärillä paksukaiset 
laulelevat sulosti!

...laulettiin kaikki ruumiinrakenteesta riippumatta, vain vähän eri sanoin!

Kuusen ympärillä ei tällä kertaa kukaan tosin laulellut, ei ohukainen eikä paksukainen. Uuden sanoituksen teki naapuriryhmän pikkuneiti, ikää noin kolme ja rapiat istuen kanssamme esiintyjien penkillä. Kirkas ja kuuluva ääni kiiri kautta juhlasalin. Lupaavaa ooppera-ainesta siis.

Huomenna sitten on vuorossa

Joulu on taas, joulu on taas
lattiat täynnä puuroo!

eli joulupuuroaamu.

Perjantaina sitten pillit pussiin pariksi viikoksi. Lapset päivystysryhmään ja täti lomalle vaikka kuuntelemaan joululauluja ihan alkuperäisillä sanoilla.


Hyvää Joulua ja Onnea Alkavalle Vuodelle!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Vähän leluista ja joululahjoistakin

Taas on se aika vuodesta, kun postilaatikko kolisee erilaisista lelulehdistä ja muusta joululahjamainospostista. Potentiaalinen asiakasryhmä on pienten lasten vanhemmat ja miksei myös isovanhemmat. Vielä ei lelulehtikeskustelu ole päässyt päiväkodilla kunnon vauhtiin. Taitaa olla vielä niin monta yötä jouluun, ettei joulupukin kirjeitä ole vielä laadittu.

Kun omat lapset olivat pieniä, parikymmentä vuotta sitten, tuli mietittyä usein hyvinkin tarkkaan, millaisten lelujen kanssa me vanhemmat haluamme heidän aikaansa viettävän. Lahjatoiveet olivat useimmiten hyvinkin toteutettavissa. Kerran tosin muistan vanhimman pojan suhteen miettineemme jotakin he-man- toivetta. (Jota emme sitten toteuttaneetkaan.) En muista yhtään, mitä sinä jouluna paketeista löytyi. Hyvin usein kuitenkin pelejä, legoja, liikuntavälineitä ja loputtomat määrät askartelu, piirustus ja maalausvälineitä. Melkoinen varasto kerääntyi vuosien mittaan myös Playmobil- hahmoista. Olivat  silloin suosittuja niin tyttöjen kuin poikienkin leikeissä. Mahtoiko silloin ollakaan kovin paljon sellaisia "itsekseen leikkiviä" leluja. Tarkoitan siis niitä, joihin napsautetaan patterit sisälle, painetaan kytkimestä virta päälle ja katsellaan, kun leikkikalu aloittaa "elämänsä". Radio-ohjattavia autoja en tuohon ryhmään kuitenkaan sisällyttänyt. Niillähän sai mukavasti mm. kaapinkulmat kolhuille ja kotieläimet vauhkoonnutettua (kyllä, oli meillä niitäkin). Eivät kuitenkaan ihan itsekseen touhunneet.
Kaipa sitä omien lastenkin leikkikaluvalinnoissa tämä "tarhantäti" nosti päätään ja pyrkimys oli valita hiukan ajattelua vauhtiin potkivia tai muuten kasvua ja kehitystä tukevia tarvikkeita ja lisäksi ainakin siinä mielessä ekologisia, että lelun käyttöikä sekä kestävyydeltään että kiinnostavuudeltaan  oli joulunpyhiä pitempi. Joskus sitä onnistui, aina ei. Hutejakin tuli!

 Muuan asia  muistuu mieleeni positiivisena yllätyksenä. Meillä pehmolelut olivat yhden lapsen ehdoton suosikki vuodesta toiseen. Pienempänä ne toimivat unikaverina ja "turvakahvana" uusissa tilanteissa ja ympäristöissä, mutta vielä alakouluiässä niille löytyi jatkojalostuksen kautta käyttöä. Meillä nimitäin näyteltiin mitä karmaisevampia nukketeatteriesityksiä! Nallepoliisit jahtasivat rikollisia koiria tai jäniksiä. Komeat vankilat rakennettiin ruokapöydän alle ja nojatuolit toimivat esim.poliisiautoina tai oikeusistuimina. Mukana leikissä olivat välillä luokkakaverit tai serkut. Taisipa vierailulla käynyt kummitätikin joutua kannattelemaan jotakin oikeudenpalvelijan roolia! Välillä kaivatiin myös vanhempia "kehiin", kun rooleja oli enemmän kuin leikkijöiden kädet antoivat myöten. Ahkeran tilkkuvarastolla käynnin seurauksena hahmot saivat uutta roolivaatetta tarpeen mukaan. Kirjoitustaidon kasvaessa näytelmiin syntyi myös kirjoitettuja juonikuvioita.

Nukketeatteri ja teatterinuket ovat omassa työssänikin olleet monesti keskeisessä asemassa. Välillä hahmoksi on riittänyt pariton sormikas, välillä hyvinkin pikkutarkasti valmistettu teatterinukke. Useimmille lapsille nukke-esitys on ollut mieluinen ja antanut vauhtia myös heidän omaan ilmaisuunsa. Nuken kautta monet hankalatkin asiat on saatu ainakin käsiteltäviksi ellei peräti ratkaistua. Nukelle on voinut kertoa asioita, joita ei ehkä opelle ole rohjennut.

Eilen putosi ns. leuka rinnuksille, kun selasin paikallisen rompetavaratalon mainosta. "Tämä ällö käsinukke on lasten mieleen. Aseta käsi koiranukkeen ja liikuttele sitä, niin se päästää erilaisia ääniä. Piereskelee, röyhtäilee, surisee ja tekee rumia ilmeitä." No olipa kiva lelu! Näinköhän joulun jälkeen "ällö" esittelee näitä rumia temppujaan, eikä lasten enää tarvitse vaivautua. Oikeastaan aika hyvä. Voidaan sitten konkreettisesti rajata kaikki ns. vessajutut "ällölle" eikä lapsila ole tarvetta niitä toistella? Että pieruhuumori kehiin jo neljävuotiaasta alkaen, osaa sitten isompana! Vai?
Mukavaa joulun odotusta! Vauhti kiihtyy...

tiistai 4. marraskuuta 2014

Vähän ruuhkaa

Meillä on harjoittelujaksoaan lopetteleva opiskelija. Meillä on toinen jaksoaan aloitteleva opiskelija. Meillä on koululainen työelämään tutustumassa. Meillä on kaikki kolme vakinaista työntekijää paikalla. Kukaan ei ole siis flunssassa tai muutenkaan vaivojensa vankina kotona. On meillä lapsiakin paikalla. Seinät ovat paikallaan, joten tiivis on tunnelma ajoittain.
Lapset nauttivat. Joku ehtii aina auttamaan, pelaamaan, lukemaan, leikkimään... Pukeminenkin sujuu kurahousukaudesta huolimatta melko sutjakkaasti. Voi myös kokeilla useamman aikuisen kanssa rajoja. Jos ei yhden ohjeet miellytä, aina voi yrittää uudelleen toisen kanssa. No, sopiihan sitä aina yrittää.
Koska vasta elokuussa aloitettiin uuden ryhmän ja uuden työtiimin kanssa, tuntuu, että kaikki opettelevat edelleen kaikkea. Välillä on todella hulvaton hurlumhei-tunnelma.
Onneksi ehditään huomioida myös tuota pikkuväkeä vaikka tuntuu, että enemmänkin pitäisi ehtiä kuulla, nähdä ja osallistua. Eikä kenelläkään ole vielä päreet palaneet, Huumorilla porskutettu eteenpäin vaikka välillä on ollut kiperiäkin tilanteita ja selvää riittämättömyyden tunnetta. Lapset ja perheet sitä tuskin huomaavat.

Opiskelijan arviointitilanteessa näppärä arvioitava ihminen yllätti meidät. Saimme runsaasti kiitosta tavastamme toimia. Opiskelijan  sanoin; " Tässä ryhmässä lasten on varmasti  hyvä kasvaa! Aikuisilla on lämmin ja sydämellinen tapa kohdata lapset ja heillä näyttää olevan hauskaa keskenäänkin." Tulin  niin hyvälle tuulelle, että pakko on hehkuttaa täälläkin!
Työpaikkakokouksissamme puhutaan toistuvasti palautteen antamisesta lähimmille työkavereille, naapuritiimeille ja myös lähiesimiehelle. Kummallisesti se vain jää. Niin kauan kuin kaikki sujuu, ollaan tyytyväisenä vain hiljaa. Sitten, kun ei suju, ollaan edelleen hiljaa - vähemmän tyytyväisena. Näinkö on? Palaute hukkuu arjen pyörityksessä.

Siitä ruuhkasta vielä. Kun on monta vierasta aikuista/nuorta ryhmässä, lapsille löytyy apua tarpeeseen. Hyvä! Pitäisi kehittää vielä jokin sunnitelma, jolla näille "ylimääräisille" löytyisi hommia siksikin ajaksi, kun  naperot rentoutuvat kolmen vartin satutuokiolle vaakatasossa. Jotakin järkevää hommaa, mutta kuitenkin sellaista, mistä he selviytyvät ilman apua tai valvontaa. Kun itsellä on vuosien kokemus, tulee helposti annettua tehtäviä, jotka omasta mielestä ovat hyvinkin selkeitä ja yksinkertaisia mutta kokematon saattaa keksiä hyvinkin "luovia" ratkaisuja, jolloin lopputulos ei sitten vastaa ollenkaan toivotua. Heh! Olenkohan turhan kriittinen?

lauantai 1. marraskuuta 2014

Reppu selkään ja retkelle

Koska eskariryhmämme toimitilat sijaitsevat suhteellisen lähellä rakennetun ja rakentamattoman alueen rajaa, olemme pidättäneet oikeuden ylittää raja sillon tällöin rakentamattomalle alueelle. Näin tehdään noin kerran kuukaudessa tai joskus useamminkin. Lokakuussa olemme saaneet nauttia tavallista enemmän ns. eskarin ulkopuolisista aktiviteeteista, joten retkeily on jäänyt yhteen kertaan. Kuukauden loppuun siis. Mainitsemani ulkopuolinen tarjonta on koostunut kuvataidekoulun vierailuprojektista, konsertista sekä parista muusta taidepajasta. Virkistäviä vaihteluita nekin.

Viikolla pyyhälsimme siis naturan puolelle. Hienoa oli huomata, että läsnäolijoista vain yhden perhe oli unohtanut retken. Muistutus retkestä ja siellä tarvittavista varusteista oli annettu kirjallisena saman viikon maanantaina. Toimintakalenterissamme maininta retkestä oli ollut jo lokakuun ajan. Yhtä hienoa oli huomata, että lähes kaikilla oli pyydetyt, kunnolliset varusteet ja reppu, joka vieläpä pysyi selässä viilekkeiden valumatta olkapäiltä kyynärtaipeisiin. Aika olennainen juttu retken onnistumisen kannalta!

Aikaisemmilla kerroilla olemme retkeilleet tuttuun paikkaan, kuivahkoon kangasmaastoon, jossa muutama vuosi sitten tehtyjen hakkuiden vuoksi on valoisaa ja kiitettävän paljon oksankarahkoita rakentelua varten. Ne ovatkin olleet kovassa käytössä muutaman esiopetukseen liittyvän tehtävän suorittamisen jälkeen. Innokkaina on tehtävätkin tehty, mutta rakentelua odotettu jo oman pihan lähtökuopista alkaen.

Tällä kertaa saappaankärjet suunnattiin aivan toiseen suuntaan. Todellakin saappaat, vaikka sää suosi viikon ainoalla aurinkoisella päivällä. Olimme menossa suolle. Kylläkin vuosia sitten ojitetulle. Kosteutta uskoin riittävän kuitenkin lenkkarin pitävyyttä enemmän. Eskarista lähdettyämme alkoi loivahko ylämäki, jonka puolivälissä - noin sadan metrin päässä - ensimmäinen kysyi "onko vielä pitkä matka?" "On vielä matkaa, mutta tämä oli ainoa ylämäki ennen metsää". Lomps lomps, parijono marssi ensin pitkin jalkakäytävää ylittäen muutaman suojatien asianmukaisesti liikennettä tarkkaillen. Katu kapeni, suojatiet loppuivat, kuten lapset asian huomasivat ja kohta oltiinkin pellot halkovalla soratiellä. Eläimiäkin oli tarkkailtu. Yksi ikkunalla istuva kissa, lukuisia harakoita, keskustelua variksen ja naakan ulkonäön eroista, oravakin taisi livahtaa jossakin pihapiirissä. Nyt edessä oli kuitenkin laaja peltoaukea ja sen takana häämöttävä metsä, jossa olevan harjun  oli edellinen eskariporukka nimennyt jättiläisen mahaksi. Kuvaava nimi. Tästä ei nyt herännyt keskustelua. "Mennäänkö me tuonne metsään? Sinne on aika pitka matka" Metsän reunaan on eskarista aika tarkkaan kilometri.
Metsään ehdittyämme yksi ja toinenkin oli sitä mieltä, ettei enää jaksa kävellä. No mikäpä siinä. Tehdään sitten niin, että saatte juosta. Ainoat säännöt etenemiseen ovat seuraavat: pysytte tällä polulla (ulkoilureitti ja talven hiihtolatuja varten raivattu väylä), aikuinen on koko ajan näkyvissä ja tietyn maamerkin kohdalla pysähdys.
 Niin lähti porukka juosten etenemään, kun ei kerran jaksanut kävellä. Kirjavat reput keikkuivat mäkeä ylös, toista alas suon laitaan sovitulle merkille, myrskyn taannoin maahan kaatamalle kelolle. Kun viimeisetkin olivat saaneet pääryhmän kiinni, ympäristöä tarkkailtuamme totesimme olevamme pienen järven läheisyydessä, jossa erottui järvellä uiskentelevia lintuja. Isoja lintuja!
Kerrattuamme  taas luonnossa liikkumisen sääntömme, etenimme koti rantaa. Joutsen, joutsen, joutsen... Valtavasti joutsenia oli tullut lepuuttamaan väsyneitä siipiään pienelle järvelle. Näkyi myös parvi lokkeja ja lukuisa sorsapopulaatio. Kiikareita oli mukana ja niillä harjoiteltiin lintujen tarkkailemista. Tehtiin muutama luontotehtävä, leikittiin metsässä. Kukaan ei pudonnut veteen eikä uponnut suo-ojaan. Syötiin palat näkkäriä ja juotiin termoksesta lämmintä mehua. Ja leikittiin vähän lisää. Katseltiin siipiään levitteleviä joutsenia vuorotellen kiikareilla ja pohditiin, miksi ne olivat täällä. Reilu tunti kului nopeasti ja oli aika lähteä paluumatkalle.

Eskariin tullessamme kertailimme vielä retken antia. Aikuisten - mukana oli myös pari opiskelijaa - mieleen painuvinta oli tuon suuren, muutaman kymmenen laulujoutsenen muodostaman parven näkeminen. Näin myös jonkun lapsen mielestä. Suurin osa kuusivuotiaista oli kuitenkin sitä mieltä, että mieleenpainuvinta retkellä oli ollut ... NÄKKILEIVÄN SYÖNTI!

Niinpä! Viis siitä minne mennään, kunhan metsässä näkkäriä riittää!!! Kaikilla oli kuitenkin hauskaa kuulemma ja uskon, että jotakin luontokokemustakin mukaan tarttui.
Kiva oli kuulla vielä seuraavanakin päivänä toisen opiskelijan kiittelevän retkeä ja yllättävää retkipaikkaa noinkin lähellä.
Ja oli se joutsenparven näkeminen vaikuttavaa!

Mukavaa marraskuun alkua ja vaikuttavia luontokokemuksia!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Anteeksi - vaikea sana ja vaikeampi sisältö

Edellisessä höpinässä sivusin jo aihetta: "Olen pahoillani. Tein väärin. Syytin aiheetta. Loukkasin... Pyydän anteeksi!"
Vaikeita sanoja, vaikeita asioita, kun pitää aina olla ensimmäinen, paras, taitavin, nopein ja omistaa kaikki oikeudet - kaikkeen. Nyt en edes puhu pelkästään lapsista ja päiväkotielämästä.
Varhaiskasvatuksen puitteissa näitä asioita kuitenkin harjoitellaan ja on harjoiteltu kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet, joina olen näissä "piireissä" liikkunut. Miten tuntuukin, että vuosi vuodelta tämä erehtymättömyyteen ja vain omiin henkilökohtasiiin oikeuksin nojautuva elämäntapa on vahvistunut lapsilla ja myös heidän vanhemmillaan. "Minulla on oikeus, minulla on valta, mutta minulta puuttuu vastuu, koska se loisi velvollisuuksia". Näinköhän? Ei kovin hyvältä näytä. Näistä asioista saa nutturan tutisemaan toistuvasti.

Miksi anteeksi pyytäminen on niin vaikeaa? Siihen jos osaisin vastata, olisinkin aika mestari. Epäilen kuitenkin, että yksi perimmäisistä syistä on juuri nuo sanat: eka, paras, vahvin, kaunein ym. superlatiivit. Jos on täysin omnipotentti, ei voi olla koskaan toista heikompi tai erehtyä.
Usein arjessa omassa ryhmässäni tai päiväkodissani törmän tilanteeseen, jossa kaveri vahngoittaa toista aivan tieten eli purkaa oman pahan mielensä tönäisemällä, potkaisemalla tai lyömällä kaveria tokaisten kiireesti "anteeks" jäämättä selvittelemään asiaa tai tullen sitten aikuiselle nurisemaan, että "mä pyysin mut toi ei antanu anteeks".
Toinen tavallinen tapaus on, että em. haitanteko tapahtuu vahingossa, tarkoittamatta. Seuraus tässäkin on sama. Kaltoin kohdeltu kaveri pahoittaa mielensä, itkeekin. Mitä? Miksi pitäisi pyytää anteeksi? Sehän oli vahinko! Niinpä. Pitääkö pyytää anteeksi vahinkoa? Juuri sitä!

Mitä se anteeksipyyntö tarkoittaa? Minä näen sisällön näin: Olen pahoillani, koska loukkasin tai vahingoitin sinua. Ilmaisen olevani pahoillani, koska pahoitin omalla käytöselläni toisen mielen. En tarkoittanut sitä. Tai jos tarkoitinkin, purin sinuun omaan kiukkuani. Vahingoittaja tekee AINA väärin ja on velvollinen pyytämään anteeksi. Aitoon anteeksipyyntöön on helpompi vastata anteeksi antamalla. Anteeksi antaminenkaan ei voi olla automaatti, jolla tlanne ratkeaa. Ketään ei voi pakottaa antamaan anteeksi. Ketään ei voi myöskään pakottaa pyytämään anteeksi. Jos ja kun käy niin, ettei tilanne ratkea, istutaan sitten rauhassa kumppanusten kanssa ja yritetään selvittää asiaa, miten kauan siihen sitten kuluukin aikaa. Yleensä asiat selviää, kunhan ensin rauhoitutaan kunnolla. Aikuiseltakin riitapukarien haastattelu voi vaatia kärsivällisyyttä ja aikaa.

Oman ryhmäni lasten kanssa on keskuteltu aiheesta. Ketään ei vahingoiteta eikä loukata tahallaan. Vahingossa tapahtuvasta virheestä pyydetään anteeksi. "Anteeksi"sanana ei ole mikään automaatti, jolla luistetaan hankalista tilanteista eikä sitä sanaa koskaan huudella loukatun perään poistuen itse paikalta. "Anteeksi" on painava sana. Sillä on suuri merkitys. Pikaisesti mölähdettyyn anteeksi-sanaan ei ole velvoitetta vastata. Näin iso sana vaatii pysähtymisen ja tapahtuneen selvittelyn. Aikuisen saa aina mukaan. Ja kun on anteeksi pyydetty,luvataan, ettei samaa virhettä tehdä uudestaan. Loukkaaja on se "väärin tehnyt" osapuoli.  Myös molemmat voivat olla toistaan loukanneita.
Sitten, kun asia on selvitetty, asia poistuu päiväjärjestyksestä. Sitä ei enää muistella eikä siihen palata. Poikkeuksena tietenkin sellaiset asiat tai tapahtumat, joista on seuraamuksia pitempään . Olen myös tilanteen vakavuudesta riippuen, oman harkintani mukaan, kertonut vanhemmille hakutilanteessa korostaen, että asiat on lasten kanssa selvitetty. Niihin ei kannata palata, ellei lapsi itse esim. nukkumaan rauhoittuessaan ota puheeksi. Olen aina kuitenkin muistuttanut, että lapselle tehdään selväksi, että asia on hoidettu päiväkodissa. Jos on tarvetta, selvitellään siellä lisää vaikka sitten vanhemman läsnäollessa. Kotonahan on vaara asettua tukemaan vain oman lapsen käytöstä syyllistäen kaveria ja silloin ollaan moraalisesti arveluttavalla tiellä. Tätä kyllä tapahtuu valitettavasti edelleen. Helliä ja lohduttaa voi toista syyttämättäkin. "Sulla on paha mieli, ymmärrän...."Annetaan tukea lapsen tunteen käsittelyyn, ei tapahtuneen selvittelyyn.

Pohjimmiltaanhan tässä on kysymys juuri moraalikäsitysten luomisesta. Mikä on oikein, mikä väärin toista ihmistä ja hänen oikeuksiaan kohtaan. Jokaisella meistä on oikeuis fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Aina se ei onnistu, mutta sitä kohti tulee pyrkiä.
Paitsi keskutellen, mikä onnistuu isompien kanssa helpommin, on keinoina käytetty esim. tarinoita tai draamaa. Nukketeatteri pehmoleluilla on toiminut. Satupiirtäminen myös. Yhteisöllisen kasvatuksen menetelmiäkin löytyy.

Maalissa tai edes lähellä sitä ei vielä olla läheskään kaikkien kanssa omassa ryhmässä. Oman virheen myöntäminen kun on niin vaikeaa useimmilla meistä, isoista ja pienistä. Kun kukaan meistä ei ole täydellinen, virheitä ja ylilyöntejä sattuu ja ne pitää selvittää. Aina. Kenelläkään ei ole valtaa vahingoittaa toista. Meillä aikuisillakin asiat voivat riidellä mutta yhdessä pitää pystyä toimimaan ja hakemaan ratkaisua. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta vahngoittaa ei saa. Tämän voi kertoa myös lapsille. Lapsilla on päiväkodissa lähellään aina aikuinen, joka tulee apuun hankalissa tilanteissa. Onhan?